Menetetty
metsä
Metsähallitus
toivotti maallemuuttajan tervetulleeksi hakkaamalla puut hänen
pihansa ympäriltä. Se kertoo jotakin huolestuttavaa nykyisestä
metsänhoidosta.
Kun suunnittelin
nykyisen kotini ostoa, minua ilahdutti suuresti se, että pihan
reunoilta löytyi pieni palanen oikeaa metsää. Vanha kuusikko
tuntui turvalliselta suojavyöhykkeeltä taimikonryteikköjen
keskellä.
Metsä jäi suurimmaksi osaksi tonttini rajojen ulkopuolelle,
mutta ajattelin, että voisin ehkä joskus myöhemmin ostaa
vähän lisää maata itselleni talon ympäriltä.
Nyt siihen ei enää ole mitään syytä.
Syyskuussa tontin rajoille ilmestyivät punaiset nauhat. Kun tein
lähtöä joulun viettoon sukulaisten luokse, jyrisi hakkuukone
vastaan. Palattuani kotiin uudenvuoden jälkeen oli pihametsäni
pinossa tienposkessa.
Hakkuuaukko,
joka ilmestyi taloni taakse, herättää monenlaisia ajatuksia
metsänhoidon todellisuudesta Suomessa. Tuntuu käsittämättömältä,
että mahtava Metsähallitus, joka täällä omistaa
suurimman osan maista, päättää hakata juuri sen
pienen pläntin minun taloni takaa. Näinkö valtio toivottaa
maallemuuttajan tervetulleeksi?
Vastaus on lopulta kuitenkin perin yksinkertainen. Sen tietävät
ne paikalliset, jotka metsissä liikkuvat, mutta aiheesta ei juuri
puhuta. Saman asian saa selville myös hiihdellessään
salomailla.
Juuri mitään hakattavaa ei alueella enää ole.
Asumattomilla seuduilla voi kulkea kymmeniä kilometrejä näkemättä
täysikasvuista, metsäammattilaisten termein ”hakkuukypsää”,
metsää. Se tietää ankeita aikoja sahoille. Kuhmossa
tehdään jo sahatavaraa puista, jotka aiemmin olisivat päätyneet
sellukattilaan, koska täysikasvuista tukkia ei ole riittävästi
tarjolla.
Hakkuutapa
kertoo myös metsänhoidon dogmaattisuudesta, vaihtoehdottomuudesta.
Metsähallitus toteutti epäilemättä hakkuun niin
hyvin kuin suinkin taisi: jätettiin maisemapuita ja pieni kaatamaton
puuryväs pellonreunaan. Se ei kuitenkaan paljoa lohduta, kun menetelmänä
oli avohakkuu.
Muita mahdollisuuksia nykyiset metsänhoidon neuvojat eivät
anna. Avohakkuu,
kuuluu tuomio, oli sitten kyseessä lammen ranta tai pihan tausta.
Se on kova pala monille isännille. Puuta on myytävä,
jotta metsästä saa tuloja, mutta samalla katoavat marjamaat,
sieniapajat ja lapsuuden leikkipaikat. Ja sitten vielä ihmetellään
puunmyyntihalujen niukkuutta!
Kadulta
korpeen –sarjaa kuvittava ystäväni, valokuvaaja Tommi
Taipale, on itsekin haaveillut maallemuutosta. Naapuria en taida hänestä
kuitenkaan saada.
Se, miltä metsä näyttää Ylä-Karjalassa,
on suunnannut muuttohalut toisaalle.
Tullessaan ensi kertaa käymään luonani Tommi karautti
melkein ensi töikseen polkupyörällä kirjastoon ja
lainasi kaikki sieltä löytämänsä Pentti Linkolan
kirjat. Edelleen metsissä kulkeminen nostattaa tunteet pintaan.
- Minulle tulisi täällä asuessani ahtaanpaikankammo.
Ikään kuin olisi muuri ympärillä. Ei voi vain lähteä
vaeltamaan, kun metsä on pelkkää ryteikköä,
Taipale suree.
Suomi elää
metsästä. Puuta tarvitaan vielä silloinkin, kun kaikki
maailman maksukykyiset ihmiset ovat ostaneet Nokian kännykän.
Siksi on hämmästyttävää, miten vähän
metsien hoidosta keskustellaan.
Metsien hyötykäyttöä sinänsä tuskin vastustaa
edes kaikkein kiihkein luonnonsuojelija – onhan puu esimerkiksi
rakennusmateriaalina epäilemättä ympäristön
kannalta paras vaihtoehto. Nykyinen metsätalous kuitenkin jättää
jälkeensä lähtemättömät jäljet, eikä
välttämättä ole edes taloudellisesti järkevää.
Sellua voi tehdä vaikka hampusta tai pellavasta, mutta rakennusmateriaalina
pohjoisen hitaasti kasvanut puu on omaa luokkaansa. Jokainen metsäasioista
jotakin ymmärtävä tietää sen mitä ei sanota
ääneen: suuresta osasta hakkuuaukeille istutetuista männynturrikoista
ei tule sahatavaraa koskaan.
Toivoa sopii, että vaihtoehtoja punnitaan entistä enemmän
julkisessa keskustelussa. Menetettyä metsää se ei kuitenkaan
tuo takaisin.
Sampsa
Oinaala
